Teokset ja taiteilijat

Tamperelainen taiteilija, tanssipedagogiikan ja sosiaalipedagogiikan dosentti, tohtori Raisa Foster (s. 1976) on tarkastellut viimeaikaisessa taiteessaan ekososiaalista oikeudenmukaisuutta ja kestävää elämäntapaa. Foster yhdistää taiteessaan kehollisuuden ja liikkeen digitaaliseen mediaan. Hän luo aisteja, tunteita ja tietoisuutta stimuloivia teoksia.

Tuottamattomuuden ajan taideteos on yleisöä osallistava performanssi, joka toteutetaan urbaanissa kaupunkiympäristössä eli kaupunkipuistossa. Se käsittelee yhdessä tekemisen, yhteyksien luomisen ja tulevaisuuden kuvittelemisen teemoja ja tarjoaa osallistujille tilaisuuden virittäytyä kokemukseen omasta yhteydestään ympäristöönsä. Teos on kehollinen harjoitus, jossa keskitytään havainnointiin, läsnäoloon ja jakamiseen sen sijaan, että tavoitteena olisi taiteen tuottaminen, omistaminen ja arvosteleminen. Performansseihin on mahdollista osallistua 8.7. ja 10.7. kello 15 alkaen.

Orimattilalaisen taidemaalarin Kyllikki Haaviston (s. 1957) tekniikkana on pääsääntöisesti öljyväri ja materiaalin taiteilija hiertää itse. Öljyvärimaalauksen rinnalle Haavisto tuo usein toisenlaisia soveltavia ja teoksen ideaa tukevia tekniikoita.

Teoksessa Juokse villi lapsi (Hommage à Dürer) yhdistellyillä materiaaleilla on erityinen merkitys. Maalaus on toteutettu nestemäisellä hiilellä kultaisen Euroopan kartan päälle kalliomaalaustyyliin. Siinä on kuvattuna Attilan hunnilauma neljän ratsastajan ja muiden sotilaiden muodossa. Kuvapinta on täynnä toimintaa ja intensiivisyyttä, ja se on ikään kuin katkelma isommasta kohtauksesta. Haaviston piirustustyyli tuo mieleen Albrecht Dürerin grafiikanvedosten hienon ja vivahteikkaan viivakielen. Maalaus onkin kunnianosoitus Dürerille ja samalla viittaus hänen etsaukseeensa Johanneksen ilmestys: Neljä ratsastajaa (1497–1498).

Lahtelainen kuvataiteilija Eeva Honkanen (s. 1983) tunnetaan suurikokoisista mustepiirustuksistaan. Hän yhdistää taiteessaan henkilökohtaista ja historiallista kuvastoa surrealistisiin rinnastuksiin. Hänen teoksissaan on runsaasti yksityiskohtia, ja ne leikittelevät yltäkylläisyydellä ja liioittelulla.

Suurikokoisessa tussipiirustuksessa Trapped in Time on kuvattu vasemmassa alareunassa profiilikuvana ihmishahmo, jonka ylle vyöryy toisiinsa kietoutuneiden kuva-aiheiden pyörteinen tulva. Trapped in Time käsittelee mieleen samaistumisen ristiriitaa. Ihmisen nähdään yleisesti eroavan muista lajeista etenkin ajattelukykynsä vuoksi. Teoksessa aika ja mieli ovat erottamattomat, ja mieleen samastuminen merkitsee ajan ansaan jäämistä, pakkoa elää muistin ja ennakko-odotusten varassa. Seurauksena on menneisyyteen ja tulevaisuuteen keskittyminen ja haluttomuus kunnioittaa läsnä olevaa hetkeä. Ihminen toimii tiedostamattomasti ja perimmäinen ajatus, että olemme kaikki yhtä ja yhdessä, unohtuu.

Juhani Koivumäki (s. 1981) on elokuvantekijä ja mediataiteilija, joka on suorittanut kuvataiteen maisteriopintojen lisäksi teologian ja buddhalaisopintojen maisterintutkinnot. Hän näkee sekä taiteen että uskonnon keinona käsitellä ihmisyyttä ja mielen syvyyttä.

Köyhyys pelastaa on Koivumäen ohjaama ja kuvaama lyhytelokuva. Koivumäki seurasi 2021–2025 performanssitaiteilija Pentti-Otto Koskisen toimintaa. Aineisto on tallennettu Helsingissä, Tampereella, Vilnassa, Istanbulissa ja Konyassa. Hengellisen mystiikan kontekstissa köyhyydellä viitataan olemisen ihanteeseen, jossa ihminen vapautuu kaikkeen näkyvään ja materiaaliseen liittyvistä, kahlitsevista tarttumapinnoista. Henkilökohtaisella tasolla köyhyys voidaan kokea ruton kaltaisena leimana, jolla ihmiset arvottavat toisiaan. Se voidaan myös nähdä ekologisena ideaalina, joka vastustaa kulutuskeskeisyyttä. Teoksessa hengellinen ja eksistentiaalinen ymmärrys köyhyydestä kohtaa taloudellisen näkemyksen, joka määrittää ihmisen arvon varallisuuden perusteella.

Tamperelainen kuvataiteilija Marko Lampisuo (s. 1970) tunnetaan mediateoksista, taidegrafiikasta ja tilateoksista. Hänen taiteensa käsittelee ympäristöä, perhepiiriä ja estetiikan kysymyksiä.

Tervetuloa-teos koostuu Finlaysonin näyttelytilan ulko-ovelle ovimatoksi asennetusta kuparilaatasta sekä siitä vedostetuista ja näyttelyn aikana vedostettavista grafiikantöistä. Laatta on ollut aiemmin Grafiikanpaja Himmelblaun ovella, missä Lampisuo työskentelee vedostajana. Asiakkaat, taiteilijat ja vedostajat ovat jo jättäneet jälkensä laattaan ja siitä otettuihin vedoksiin. Nyt biennaalin kävijät astuvat laatalle saapuessaan sekä lähtiessään näyttelystä ja jättävät oman jälkensä teokseen. Laatta täyttyy uusista naarmuista ja painaumista, joita tulevat vedokset dokumentoivat. Teos käsittelee vieraanvaraisuutta, vuorovaikutusta sekä yhdessä toimimisen problematiikkaa. Tervetuloa on taiteellinen prosessi, jonka päättymisajankohtaa ei ole määritelty.

Kuvanveistäjä Laura Lapin (s. 1979) reliefien ja paikkasidonnaisten installaatioiden lähtökohtana on arkkitehtuuri sekä tilat ja paikat, joiden historiaa ja maantiedettä hän tutkii. Teokset keskittyvät todellisuuden ja fiktion välisiin häilyviin rajoihin.

Aenigma-teos kuuluu reliefejä käsittävään teossarjaan, jonka lähtökohtana on vanhojen eurooppalaisten basilikojen, katedraalien sekä skandinaavisten puurakenteiden ja pohjakaavojen salaperäinen loisto ja mystiikka. Tummasävyinen, pienistä kierrätetyistä puupaloista rakentuva abstrakti teos muistuttaa vanhojen rakennusten arkkitehtonisia piirteitä. Materiaalien vastuullisuus ja luonnonmukaisuus ovat Lapille tärkeitä. Veistokset on toteutettu kierrätetystä puusta ja käsitelty luonnonmukaisesti. Lappi käyttää puun suojaamiseksi maalaamisen sijaan perinteistä japanilaista Yakisugi-tekniikkaa, jossa puupinta hiillostetaan tulella. Erilaiset puulajit palavat eri tavalla luoden vaihtelevia tekstuureja. Myös valon heijastumisella pinnoilta on oma merkityksensä.

Eeva Peura (s. 1982) tarkastelee maalauksissaan tarinallisuutta ja kommunikaatiota. Hänelle taide on tapa luoda yhteys maailmaan ja ihmisiin. Taiteilijan työskentelyprosessissa aluksi mieleen nousseet kuvat muuttuvat uudenlaisiksi työskentelyn aikana. Maalaaminen on Peuralle aina tutkimusretki, jonka lopputulos ei ole ennalta selvillä. Maalaus on kommunikointia, sen kieli on värikerroksia, pigmenttiä, värien vuorovaikutusta, siveltimenvetojen variaatioita. On haastavaa antaa muoto muodottomalle, oudolle, vielä kypsymättömälle ja häivähtävälle ajatukselle. Maalatessaan Peura tutkii ihmiselle vieraita puolia tässä näkyvässä maailmassa, sitä mitä on elää ja miltä tuntuu olla ihminen.

Näyttelyn maalauksissa nousevat esiin erilaisina yhdistelminä Eeva Peuran viimeaikaiset aiheet, kuten puutarhat, sisäelimet, veteen heijastuvat kasvit, sotilaat, lintujen sulat, tähtitaivaan ja antiikin tutkijat, veden liike ja erilaiset maalaukselliset yksityiskohdat kankaalla. Veden virtaavuus ja kukkien muodot löytävät vastaavuutensa ihmisen sisäisestä kokemuksesta.

Inari Sandellin teos tarkastelee perhosten lentoreittejä ja kyseenalaistaa tavat, joilla yhteiskunta määrittelee “normaalin” liikkeen ja kognition. Videoesseetä, valokuvaa ja veistosta yhdistävä teos rinnastaa perhosen näennäisen epäsäännöllisen lennon niihin moninaisiin tapoihin, joilla autistiset mielet ja kehot liikkuvat ja jäsentävät maailmaa. Se, mikä ihmisen näkökulmasta voi näyttää satunnaiselta tai kaoottiselta, on perhoselle selviytymisstrategia. Sandellin teos esittää perhosen vastarinnan symbolina suhteessa kognitiivisiin ja kehollisiin normeihin ja ehdottaa, että poikkeavia tapoja liikkua ja ajatella tulisi tarkastella omana loogisena järjestelmänään – arvokkaana, queerinä ja älykkäänä.

Helsinkiläinen Inari Sandell (s. 1991, Lahti) työskentelee monialaisesti kuvan, tilan ja materiaalin parissa. Hänelle on keskeistä omakohtainen ja aineistolähtöinen työskentely neurokirjon teemojen parissa.

Tamperelainen kuvataiteilija Hanna Oinonen (s. 1971) käyttää usein teoksissaan katoavia, kierrätettyjä tai arvottomaksi miellettyjä materiaaleja. Hänet tunnetaan erilaisten käsityötekniikoiden hyödyntämisestä ja väliaikaisista tilateoksistaan, jotka luovat omia, tunnelmiltaan latautuneita maailmojaan.

The Monument on kollaasimainen installaatio, jonka Hanna Oinonen on koostanut vuosikymmenten aikana keräämistään suklaa- ja savukekäärepapereista. Oinosen säästämiin käärepapereihin on vuosien aikana tallentunut vaalittuja muistoja tuttujen ja tuntemattomien kanssa vietetystä ajasta, hetkistä ja paikoista eri kaupungeissa, kapakoissa, kahviloissa ja asunnoissa. Kun suklaa on syöty ja savukkeet loppuneet, on käärepapereihin tallennettu kirjoituksin ja piirroksin yhdessä vietetty aika, paikka ja läsnäolijat. Näistä korvaamattomista muistoista muodostuu monumentaalinen kollaasi näyttelytilan seinälle.

Tamperelainen kuvataiteilija Pauliina Parjanen (s. 1987) työskentelee pääasiassa veistosten parissa ja käyttää materiaalinaan usein keramiikkaa. Hänen teoksissaan näkyy kiinnostus ristiriitoihin, alakulttuureihin ja materiaaleihin ladattuihin merkityksiin.

Maisematutkielma on keramiikkainstallaatio, joka perustuu kaikille yhteisiin arkisiin käyttöesineisiin, mutta yllättävästä materiaalista toteutettuna. Teos leikittelee materiaaliin liittyvillä mielikuvilla ja ennakko-oletuksilla. Se haastaa katsojaa pohtimaan, kuinka tottuneita olemme näkemään muovia kaikkialla. Teoksen roskapussit ja valkoinen muovituoli ovat kaikille niin tuttuja, arkisia ja mihin tahansa maisemaan sulautuvia esineitä, että emme kiinnitä niihin mitään huomiota. Vasta lähempää katsoessa huomaa teosten todellisen materiaalin.

Pilvi Takalan (s. 1986) keskeisiä työskentelymuotoja ovat video ja performanssi. Takala on sosiaalisiin rakenteisiin erikoistunut kuvataiteilija, joka on tutkinut muun muassa vartiointialaa ja toimistotyötä. Hänen taiteelliseen prosessiinsa kuuluu haastaviin sosiaalisiin tilanteisiin hakeutuminen. Soluttautumalla yhteisöihin hän haastaa ja tekee näkyväksi niiden kirjoittamattomia sääntöjä.

Puolustuskannalla (Osa 1) käsittelee Suomen maanpuolustuskursseja, joilla pyritään kohottamaan vaikutusvaltaisten henkilöiden puolustustahtoa. Kurssien tunnuslause on Turvallisuutta yhdessä. Pilvi Takala sai kutsun osallistua maanpuolustuskurssille 2024. Teoksessa Takala ja politiikan tutkija Johanna Vuorelma pohtivat kurssikokemuksiaan ja analysoivat keinoja, joilla maanpuolustuskurssi heihin vaikutti tai pyrki vaikuttamaan. Teoksen työryhmään kuuluu tamperelainen äänisuunnittelija Pinja Mustajoki. Puolustuskannalla (Osa 1) on aiemmin esitetty Kunstraum Bethanienin näyttelyssä Berliinissä, sekä elokuvafestivaaleilla Docpoint Helsingissä ja Rotterdamin kansainvälisillä elokuvajuhlilla.

Turussa asuva Jirko Viljanen (s. 1991, Lahti) mieltää itsensä kokeelliseksi taidegraafikoksi, joka yhdistelee ennakkoluulottomasti taiteen eri tekniikoita. Surrealististen ja symbolisten teosten viimeaikaisia teemoja ovat olleet horjuva mielenterveys ja kuolemaan liittyvät pohdinnat. Näyttelyyn valikoituneet teokset käsittelevät vajavaisuutta ja hyväksymistä unen logiikan läpi tarkasteltuna.

Viljanen on kiinnostunut kerroksellisuudesta. Hänelle ominainen tekniikka on painaa kankaalle taidegrafiikan menetelmiä hyödyntäen ja jatkaa työskentelyä esimerkiksi maalaamalla. Näin syntyy tyypillisten vedossarjojen sijaan yksilöllisiä teoksia. Teokset tasapainottelevat melankolian kanssa, etsien siitä tyyneyttä ja lohtua. Ne heijastavat syvimmän itsensä etsimistä.

Stop motion -animaatiossa Osasto viiden poika seikkailevat hahmot ovat samaan aikaan suloisia ja rosoisia, jatkuvasti muuttuvan elämän vertauskuvia. Puolimykän lyhytelokuvan maailma liikkuu tee-se-itse-estetiikassa, vastaiskuna tekoälyn nousuun, inhimillisyyden ja virheellisyyden ylistyksenä.

Kuvataiteilija Jenny Vesiväki (s. 1986) työskentelee maalauksen, sekatekniikan ja performanssin parissa. Vesiväki on topofiili eli paikkojen ystävä. Hänen työnsä ytimessä on keskinäinen yhteys kaiken olemassa olevan välillä.

Kuvitteellisten ratkaisujen vastaanotto on osallistava performanssi. Jenny Vesiväki toimii päivystävänä taiteilijana, joka tarjoaa ratkaisuja näyttelyvieraiden pieniin käytännön pulmiin, arjen haasteisiin ja kysymyksiin. Kävijä saa taiteilijalta mukaansa reseptin, joka tarjoaa uuden perspektiivin ja mielikuvituksellisen ratkaisun pulmaan. Vesiväen mukaan monet ongelmamme ovat logiikan aiheuttamia, ja leikki, heittäytyminen ja yllättävä kohtaaminen voivat avata ajattelussamme jotakin aivan uutta. Vastaanottojen ajankohdat ovat 24.6. ja 25.6. kello 14–17.

Kuvataiteilija Camilla Vuorenmaan (s. 1979) taiteen pääteema on yksilön kokemus ja ihmisen toiminta osana ryhmää. Hän työskentelee pääasiassa maalaamalla ja kaivertamalla puulevyille sekä maalausinstallaatioiden parissa. Seinämaalauksissa häntä kiehtoo niiden suhde tilaan, hetkellisyys sekä seinän tekstuurin ja maalauksen välinen yhteisvaikutus. Valokuvat toimivat usein luonnoksina Vuorenmaan maalauksille. Hän on laajentanut tekniikkaa myös uv-valomaalauksiin ja mediataiteeseen.

Camilla Vuorenmaan seinämaalauksen teemana on sukulaisuus. Lähtökohtana Omaiset-teokselle ovat vanhat valokuvat verisukulaisista, somessa nähdyt kuvat taiteilijan serkuista, tädeistä ja sedistä sekä ns. valitun perheen jäsenten kuvat taiteilijan sateenkaariperheestä ja ystävistä. Teoksessa käsitellään intiimin ja kaukaisen sukulaisuuden suhdetta sekä sukulaisuuden käsitettä.

Muotoilija ja kuvataiteilija Helmi Remes (s. 1983) ja kuvataiteilija Panu Ruotsalo (s. 1971) ovat työstäneet yhdessä biennaaliin neliosaisen teossarjan. Helmi Remeksen taiteilijantyö liikkuu abstraktin veistotaiteen ja tuotesuunnittelun välimaastossa. Lasi on hänen teostensa päämateriaali. Panu Ruotsalo on puolestaan taidemaalari, joka tunnetaan erityisesti abstraktista ekspressionismistaan.

Remeksen ja Ruotsalon veistoskokonaisuudessa Ikävän anatomia I-III ja Avautumisia yhdistyvät abstraktit muodot, uunivalutekniikalla tehty lasi ja hiilletty massiivipuu. Tummansävyisissä veistoksissa toisiinsa nojautuvien kaarevien ja kapeiden muotojen pintaan on luotu valkoisella lasipuikolla herkkiä viivamaisia yksityiskohtia.

MOKA on seitsemän kuvataiteilijan työryhmä, jonka jäsenet ovat Senni Aleksandra, Timo Höyssä, Ilai Elias Lehto, Paananen&Ulvila, Sanna Saarreharju ja Liisa Tarleena Öhman. Vuodesta 2022 alkaen yhdessä työskennellyt ryhmä tutkii inhimillisiä virheitä erilaisista näkökulmista sekä osana taiteellista prosessia että henkilökohtaista elämää.

Työryhmä on etsinyt esillä olevaa teoskokonaisuutta varten ihmisten tarinoita erilaisista mokista, joita se on käyttänyt anonyymisti osana teosta. Mokien kerääminen toimii eräänlaisena ripittäytymisenä, nolostuttavien ja hävettävienkin munauksien synninpäästönä. Mokat vapautetaan yksittäisten ihmisten mielistä kollektiiviseen tajuntaan ja ryhmä jalostaa ja tiivistää niistä teoskimpaleita “museoon” taltioitaviksi.

Teoksen esitettävä muoto on “näyttely näyttelyn sisällä” – yhtenäisessä tilassa esitettävä MOKA-museo, jossa erilaiset arkiset häpeän aiheet, henkilökohtaiset katastrofit ja koko kansan kömmähdykset ovat saaneet fyysisen muodon.

Edwina Goldstone ja OmaPolun tuetussa taidetoiminnassa työskentelevät taiteilijat ovat viime talven ajan työstäneet grafiikan menetelmin yhteistä taideteosta, joka käsittelee onnea ja sitä, mitä onnellisuus oikeastaan on. Unohdetun onnen puutarha on taiteilijoiden yhteisteos, joka haastaa tarkastelemaan onnellisuutta uudelleen tavallisuuden, yhdenvertaisuuden ja yhdessä tekemisen kautta. Samalla se haastaa perinteisiä käsityksiä taidemaailman hierarkioista ja siitä, kenen äänet saavat kuulua.

Teos koostuu syväpainotekniikalla elintarvikepakkauksille toteutetuista vedoksista. ”Puutarha” toimii mielemme metaforana – paikkana, jossa viljelemme toivoa ja tulevaisuuden kuvitelmia.

Taiteilijoiden välistä yhteistyötä ovat tukeneet OmaPolun taideohjaajat Jenni Koivurova, Leena Lehti ja Tiia Viiltola sekä yhteistyötä koordinoinut ja tukenut Kettuki ry.

Anna Hyrkkäsen (s. 1979), Katri Monosen (s. 1981) ja Mia Saharlan (s. 1983) Transition Zone -installaatio on lavastuksenomainen tila, jossa on maalauksia, veistoksia ja muita kolmiulotteisia objekteja sekä valolla ja videoprojisoineilla luotuja elementtejä. Teoskokonaisuus vie ryhmän kollektiivisen työskentelyn tasolle, jossa luovutaan yksilöllisestä tekijyydestä ja altistutaan prosessin arvaamattomalle muutokselle.

Transition Zone eli siirtymävyöhyke voidaan ymmärtää välitilana ja muutoksen tapahtumapaikkana. Nimi viittaa luonnontieteeseen: se on maapallon vaipan ylimmän ja alimman kerroksen väliin jäävä osa. Näyttelyn aikana taiteilijat muuttavat teosta kolme kertaa performatiivisissa interventioissaan, joihin katsojat kutsutaan sisään todistamaan toisenlaisten merkitysten muodostumista. Interventioiden ajankohdat ovat 18.6. kello 12 ja 7.8. kello 16.30.

Hyäryllistä-taiteilijaryhmän muodostavat kuvataiteilijat Jouko Korkeasaari (s. 1971), Sari Koski-Vähälä (s. 1968) ja Heli Kurunsaari (s. 1971). Kollektiivin taiteessa kolmen tekijän näkökulmat, ideat ja vahvuudet kietoutuvat orgaanisesti yhteen. Ryhmän työskentelyssä hidas käsillä tekeminen yhdistyy sattuman sekä yllätysten viljelyyn ja näiden kautta uuden löytämiseen. Vanhojen teosten osia ja materiaaleja käytetään uusien teosten pohjana. Ryhmän ensimmäinen yhteinen näyttely pidettiin 1992.

Yritys selventää hämmentävää tilannetta II on monimateriaalinen tilaan levittäytyvä veistosinstallaatio, jossa on sekatekniikalla työstettyjä muoto-osia ja vanhan aidan punamultalaudasta rakennettuja telinemäisiä osia. Teoksen nimi kuvaa maailmaa, johon olimme tottuneet, mutta sen muututtua äkillisesti joudumme tulkitsemaan tilannetta joka päivä uudelleen.

Mäntässä ja Tampereella työskentelevän Janne Laineen (s. 1970) teoksissa yhdistyvät valokuva ja taidegrafiikka. Hän esittää maiseman aiheena, joka ei vaadi alkuperäisen paikan arvuuttelua eikä sen aitouden arviointia. Ne ovat universaaleja kuvia, joissa maisema verhoutuu tunnistamattomaksi. Laine matkustelee keräten materiaalia kamerallaan, ja siirtää kuvat valotustekniikoilla etsauslaatoille. Ainoa kuvan manipulointi tapahtuu syövytysvaiheessa. Värit lisätään tarvittaessa akvatintalaatoilta ja toisinaan chine-collé-tekniikalla. Laine vedostaa teoksensa itse ja grafiikassa on vahva käsityön tuntu. Hän on työskennellyt vedostusmestarina ja hänen osaamisensa näkyy myös teosten viimeistelyssä.

Laine on tehnyt vuosien mittaan yhteisteoksia useiden eri alojen kollegoiden kanssa. Kerrostumia-teoksen Laine tekee yleisön kanssa yhdessä: hänen mustavalkoisiin, seinille kiinnitettyihin grafiikanvedoksiinsa pääsevät vapaasti osallistumaan sekä lapset että aikuiset piirtämällä ja leimaamalla sekä lopuksi signeeraamalla. Vedoksen tultua täyteen, taiteilija vaihtaa uuden alkukuvan tilalle, ja prosessi alkaa alusta.

Elokuussa 2020 rahtialus Gulf Livestock 1 lähti Uudesta-Seelannista Kiinaan mukanaan 5867 lypsylehmää. Kun taifuuni Maysak saavutti Japanin rannikon 2. syyskuuta, alus upposi. Yli neljästäkymmenestä miehistön jäsenestä kaksi pelastettiin. Kaikki 5867 lehmää hukkuivat.

Homage to 5 867 Cattle on Siina Levonojan 11-päiväinen performatiivinen installaatio, jossa hän muovaa savesta pieniä lehmiä. Teos tarkastelee tuotantoeläimen arvoa ja oikeuksia. Se on eräänlainen katumusharjoitus, ehkä myös surutyöskentelyä, joka kunnioittaa hukkuneiden lehmien muistoa.

Teos on osallistava eli yleisö voi tulla performatiivisen työskentelyvaiheen aikana muovailemaan savilehmiä taiteilijan kanssa 13.–28.6. näyttelyn avoinnaoloaikoina.

Helsinkiläisen Siina Levonojan (s. 1982, Sastamala) monipuolinen työskentely rakentuu kuvanveistosta, installaatioista ja performanssista. Levonojan työt käsittelevät usein lajirajat ylittäviä kohtaamisia ja yhteiseloa sekä ihmisen suhdetta muihin eläimiin.

Helsinkiläisen elokuvaohjaaja ja mediataiteilija Rosaliina Paavilaisen (s. 1993, Tampere) työskentely sijoittuu fiktion, dokumentaarisuuden ja videotaiteen rajapintaan. Hän lähestyy aiheitaan henkilökohtaisen materiaalin ja arkisten havaintojen kautta. Teoksissa toistuvat kysymykset läheisyydestä, perhesuhteista, häpeästä ja siitä, miten ihminen rakentaa kertomusta omasta elämästään.

Teoksessa esiintyvät näyttelijät Seidi Haarla ja Sue Lemström. Vanha nainen odottaa ennen kuolemaansa vielä yhtä kohtaamista läheisensä kanssa. Nuoremman naisen saapuminen tekee tästä odotuksesta konkreettisen ja väistämättömän. Teos tarkastelee kuolemaa rajana, jonka äärellä menneisyyttä ei voi enää muokata. Katumus ja sovinnon toive rakentuvat kahden ihmisen välisessä tilassa, siinä mitä sanotaan ja mitä jää sanomatta.

Vilma Pimenoffin mediateos, Kohtaamisia osa 1: Miten elämässä mennään eteenpäin? tarjoaa erilaisia näkökulmia elämän merkityksellisyyteen ja käytännön vinkkejä ihmisenä olemiseen. Teos pohjautuu dokumentaariseen äänimateriaaliin, joka on editoitu ja dramatisoitu videoinstallaation muotoon. Tyyliltään teos on kokeileva ja lähes absurdi, mutta lopputulos on enemmän kuin komediaa.  Keskeisinä teemoina nousevat esiin luottamus ja ystävyys sekä niiden merkitys elämässä selviytymisen, muutoksen ja uudistumisen kannalta.

Helsinkiläinen Vilma Pimenoff (s. 1980, Sastamala) työskentelee valokuvan, videon, tekstin ja installaation parissa. Teokset tarkastelevat ihmisen luomia käsityksiä elämästä ja olemassaolosta. Hän tutkii myös, miten kuvat vaikuttavat käsitykseen todellisuudesta ja totuudesta sekä miten ymmärrämme maailmaa merkkien ja symbolien kautta.

Nuutajärveläinen Janne Rahunen (s. 1987) työskentelee lasista työstämiensä veistosten ja installaatioiden parissa. Rahunen on erikoistunut uniikkeihin lasiveistoksiin.

Installaatioissa Rahunen käsittelee usein tulevaisuuden skenaarioita. Kiiltävästä, peilitetystä lasista koostuvat teokset herättävät pohtimaan luonnon ja kehityksen välistä ristiriitaa. Yhtäältä haluamme suojella luontoa ja elää luonnonmukaisesti, mutta toisaalta kehitämme elämää kiiltäväksi ja kliiniseksi, siis kauemmas luonnonmukaisuudesta. Pyrimme kontrolloimaan elämää ja elinympäristöä ja tekemään siitä mahdollisimman miellyttävää.

Pirunpelto on laaja kivikko, joka on syntynyt jääkauden jälkeen veden huuhtoessa muinaisia rantoja. Rahusen Pirunpelto on 120-osainen lasi-installaatio. Teoksessa katsoja peilautuu tulevaisuudesta, jota olemme mahdollisesti luomassa.

Piia Rossin teokset kasvavat muutoksen ja muistin sykleistä, tutkien usein haurastumisen ja kestävyyden, rappeutumisen ja uudistumisen välistä jännitettä. Hänen visuaalista kieltään muovaavat hitaus, havainnointi, kerääminen ja materiaalin käsittely. Tämä rytmi heijastaa ajan kulumista ja tekee prosesseista näkyviä.

Rossin teos Jälki on kollektiivinen teos, joka tutkii yksilön ja yhteisön kuvittelun jälkeä. Teos koostuu Rossin muovaamista posliinikupeista, joihin on kuvioitu kuvittelijoiden ajatuksia ja sanoja. Yhdistelmä tuo esiin sekä kuvittelijoiden kollektiivisen panoksen että taiteilijan kädenjäljen. Jälki on fyysinen ja henkinen kokemus, joka muistuttaa yhteisen kuvittelun voimasta. Teos kutsuu katsojan pohtimaan, kuinka jokainen ajatus ja teko jättää jäljen, joka voi vaikuttaa tulevaisuuteen.

Sanni Sepän teokset ovat lähes aina omaelämäkerrallisia. Hänen uusimmissa vesivärimaalauksissaan arkiset hetket kohtaavat vallitsevan maailman tilan. Intiimit tunteet, kuten rakkaus ja turva, limittyvät yhteen yhteiskunnallisten huolten kanssa. Hän pohtii teoksissaan ihmisiä, eläimiä ja luontoa, joita tuhotaan globaalisti ympäriltämme.

Sepälle on tärkeää tehdä teoksia, jotka ovat helposti lähestyttäviä ja ymmärrettäviä. Ilmaisu on tarkkaa ja havainnoivaa. Aiheet ovat arkisia: eläimiä, kavereita, arjen esineitä ja maisemia, tästä ajasta ja tämännäköisenä. Katsojalla on mahdollisuus löytää niistä tuttuutta.

Sanni Seppä (s. 1980) on tamperelainen ei-binäärinen kuvataiteilija ja aktivisti. Hän on tehnyt akryylimaalauksia, veistoksia, installaatioita sekä julkisia teoksia. Yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys ja ihmissuhdeanarkia ovat hänelle tärkeitä arvoja. Hän haluaa tukea taiteellaan erityisesti eläinten sekä vähemmistöjen oikeuksia.

Parkanosta kotoisin oleva Jari Silomäki (s. 1975) on työskennellyt jo 25 vuotta kerronnallisen dokumentaarisen valokuvan parissa. Hän hyödyntää teoksissaan tilanteiden uudelleentulkintoja ja performatiivisuutta sekä korostaa kontekstia ja subjektiivisuutta.

Epävarmuuden albumi on henkilökohtainen ja katkelmallinen, herkkyyttä ja epävarmuutta käsittelevä esseemäinen kokonaisuus. Taidevaltakunnassa on esillä kolme osaa. Ihastuneiden muotokuvissa on henkilöitä, jotka ovat juuri tavanneet. Suhde on siinä vaiheessa, että sen uskaltaa varovasti kuiskata ääneen. Rakastumisen alkuvaihe ei tyypillisesti ole turvallinen tila, vaan siinä kuplii vierekkäin onni ja sietämätön epävarmuus. Sivuja nuoruusvuosilta yhdistää päiväkirjamerkinnät kuviin toislajisista, joiden elämä on jatkuvaa tilallista kuuntelua. Vaara on ruumiissa paljon ennen havaittavaa syytä. Kokonaisuuden päättää Gradientti, jossa lumppupaperille kirjoitetusta tekstistä, I love my loser’s identity, syntyy toistolla gradientti.

Maria Stereon (s. 1979) ilmaisulle on ominaista koristeellinen runsaus. Hän käyttää usein kierrätettyjä ja rikottuja posliiniesineitä teostensa materiaalina. Stereo hajottaa posliinisia ja keraamisia esineitä ja kokoaa palasista koosteveistoksia ja mosaiikkireliefejä. Tekoprosessissa ovat läsnä sekä anarkia että käsityöläisyys.

Ruusukaaren muotoisessa teoksessa Sinulle yhdistyvät kierrätysmyymälöistä löytyneiden posliinisten ja keraamisten astioiden, käsinmaalattujen koristelautasten ja figuurien palaset, joista voi lukea onnentoivotuksia, nimikirjaimia, omistuskirjoituksia, vuosilukuja ja muita merkintöjä. Stereo on pohtinut tuntemattomia ihmisiä ja heidän tarinoitaan: ”Miten huolellisesti he ovat koristelleet astian reunaa, juoneet kahvin signeeratusta kupista tai ojentaneet posliinifiguurin tärkeille ihmisille lahjaksi. Nämä ajatukset elottoman esineen pinnalla tuntuvat lämpöiseltä ja inhimilliseltä.”

Maria Stereon teokset syntyvät intuitiivisesti työskentelemällä yhdistellen kuvioita ja värejä, ja luomalla struktuureita. Hänen visuaalinen maailmansa on rokokoon, kitschin ja surrealismin täyteinen. Söpöys, haaveilu ja melankolia yhdistyvät moneen suuntaan avautuvaan symboliikkaan ja mystiikkaan.

Taiteilijanimeä Anni Kristiina käyttävä Anni Takala (s. 1990, Lahti) asuu Savitaipaleella, ja hän työskentelee piirtämisen ja taidegrafiikan parissa. Teokset ovat vähäeleisiä ja ihmishahmot anonyymeja. Ympäristö ei viittaa tiettyyn aikaan tai paikkaan. Ihmiskehon avulla taiteilija kuvaa yleisinhimillisiä kokemuksia, erilaisia tunnetiloja ja ristiriitoja. Teoksissa on symbolisia vivahteita ja epätodellisia yksityiskohtia.

Anni Kristiinan piirrokset Taidevaltakuntaan ovat syntyneet spontaanisti ja ilman määriteltyä teemaa, niistä muodostuu kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus. Aiheissa toistuvat erityisesti kädet, ne pitävät kiinni tai kurottavat kohti.

Viime vuosina taiteilija on käsitellyt erilaisia vuorovaikutussuhteita, ihmisen suhdetta itseensä sekä ihmisen ja luonnon välistä vuoropuhelua. Keskeisessä osassa hänen teoksissaan on usein metamorfoosi: ihminen sulautuu luontoon ja todellinen epätodelliseen.

”Mielikki on metsän jumalan ja kuninkaan, Tapion, vaimo. Mielikin tehtäviin kuuluu metsien suojelu ja niiden kauneudesta huolehtiminen. Mielikin Kaarti on kuninkaallinen henkivartiokaarti, joka seuraa uskollisesti Mielikkiä, minne tahansa hän kulkee. Kun Kaarti ilmestyy ihmisten näkyville, Mielikki on ihmisten joukossa hoitamassa tehtäviään. Nyt hän on vihastunut luonnonmetsien häikäilemättömästä tuhoamisesta ja on siksi liikekannalla.”

Lahtelainen, taiteilijanimellä Tiina-Liisa/Tisainia työskentelevä Tiina-Liisa Kaalamo (s. 1988) valmistaa taideteoksia kierrätys- ja luonnonmateriaaleista. Taiteilijaa inspiroi luonto ja sen suojelu. Haiharan puistossa nähdään kolmas versio samantyyppisestä installaatiosta, joka koostuu satojen juoksevien käpylehmien laumasta.

Aiemmin Kaarti on rynnistänyt näkyville ympäristötaidenäyttelyssä Lapin Orangissa 2018 ja kaupunkitaidenäyttelyssä Lahdessa 2024.

”Elän, hengitän ja kasvan hiljaa”

”Puut ovat elämälle tärkeämpiä kuin ihminen. Ne kommunikoivat monin eri tavoin. Ne ovat meille ystäviä, joita on hyvä kuunnella.” Helinä Hukkataipaleen ja Ida Sofia Flemingin yhteisteos Puun ääni – ystävän ääni on paikkasidonnainen, osallistava ääniteos ja performanssi, joka keskittyy yli satavuotiaan kuusen ääneen sekä sen ja katsojan väliseen vuoropuheluun Haiharan kartanon pihalla. Se on jaettu hetki katsojan ja puun välillä ja muistutus siitä, mitä emme aina havaitse, mutta mikä on olemassa kanssamme – ja myös meissä itsessämme. Performanssi on kuusen luona 17.6. ja 6.8. kello 13.

Helinä Hukkataival (s. 1941) on kuvataiteilija, performanssitaiteilija ja mediataiteilija, jonka työskentelyyn on vaikuttanut nuorena virinnyt kiinnostus zen-filosofiaan ja pelkistettyyn muotokieleen. Kuvataiteilija Ida Sofia Fleming (s. 1990) työskentelee monipuolisesti veiston, videon ja valokuvauksen parissa ja on tunnettu erityisesti suurikokoisten ruostepeitteisten metallilevyjen käyttämisestä teoksissaan.

Tamperelaisen Jesse Kitinojan (s. 1995) ja seinäjokisen setänsä Macu Makkosen (s. 1944) teokset ammentavat ihmisen luontosuhteesta, ympäristökysymyksistä ja myyteistä – pilke silmäkulmassa. Tavoitteena on tuottaa ihmetyksen tunteita kokijalle.

Haiharan puistoon installoitu veistoskokonaisuus Savotta herättelee mielikuvitusta: millaisesta metsästä löytyy tämän kokoisia käpyjä ja millainen olento käyttää niitä ravintonaan? Ovatko oksanreiät asumusten oviaukkoja? Veistosten materiaalina ovat Makkosen kaatamista haavoista lohkotut ja veistetyt paanut ja suomut.

Jesse Kitinoja työskentelee kuvanveiston, installaatioiden ja julkisen taiteen parissa. Hän on kiinnostunut ajan, paikan ja tilan kokemisesta. Hän ammentaa inspiraatiota teoksen kontekstista ja ympäristökysymyksistä. Macu Makkonen on rakentelun ja veistelyn moniosaaja. Hän toimi Teknillisen korkeakoulun oppilastyöpajojen ja Puustudion pajamestarina 1998–2012.

Suojat pohjautuu Juho Kanervon (s. 1985) ja Sirkku Rosin (s. 1987) taiteelliseen työskentelyyn eli somaattiseen havainnointiin ja luonnosteluun sekä hetkessä hengittämiseen ja säveltämiseen lähimetsissä Pirkanmaalla. Kokonaisuus luo kohtaamisia metsän kanssa sekä pyrkii kasvattamaan tietoisuutta luonnon monimuotoisuuden ja lähimetsien merkityksellisyydestä.

Teoksia on luonnosteltu kehollisen kokemisen kautta, metsän kanssa. Aistimellisen herkistymisen avulla on mahdollista kerätä tietoa, jota ei voi saavuttaa vain järjellä tai katseella. Mitä metsä, floora ja fauna kertovat meille? Miten maalata tai säveltää se, miltä metsä tuntuu?

Sirkku Rosi työskentelee ruumiillisuutta kuvaavien akvarellien, veistoksellisten elementtien ja performatiivisen liikkeen parissa. Akvarellien hahmot vuotavat visvaa ja mahlaa, kasvit ja karvat kukoistavat. Juho Kanervo on kansainvälisesti työskentelevä muusikko, jonka pääinstrumentteina ovat sello ja bassot. Hän säveltää hetkessä ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

Kokonaisuuteen kuuluu livekonsertti, joka järjestetään 16.7. kello 15.30 pirkanmaalaisessa LemPi-metsässä. Sen voi kuunnella myös suoratoistona näyttelyn installaatiossa.

Eero Yrjölän ja Aleksi Kolmosen yhteisteos Silloin sielumme syntinen, löytää toisestansa enkelin koostuu valokuvasta, keramiikasta ja äänestä. Installaatio käsittelee enkelin olemusta omakuvallisesti. Teoksen enkeli on normeja purkava, radikaali ja queer. Taiteilijat ammentavat perinteisestä enkeliestetiikasta, mutta toisaalta haastavat myös siihen kytkeytyviä maailmankuvia. Hahmona enkeli on fluidi, se liukuu olomuodosta toiseen ja lentelee vaihtoehtoisten todellisuuksien välillä. Sisäinen enkeliys on työparille eräänlainen olemisen tapa: tietoinen valinta kokea maailmaa viattomuuden kautta ja ilman häpeää. Teoksessa posliininen enkelihahmo saa ylleen lihallisen vertaisensa.

Eero Yrjölä (s. 1990) on ei-binäärinen taiteilija, joka käsittelee taiteessaan kokemusta sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja kasvusta. Yrjölä työskentelee moninaisesti, erityisesti installaation keinoin. Viime vuosina hän on tutkinut saven materiaalisuutta.

Aleksi Kolmonen (s. 1996) on yhteisötaiteilija, joka työskentelee rakennetun kuvan parissa ja luo tiloja yhteisöllisille kohtaamisille myös kulttuuritapahtumien kautta. Hän toimii osana Out’n loud -homokuoroa, o

n Homoiskelmäorkesteri Harhavietin perustaja ja solisti sekä vaikuttaa yhteislauluun keskittyvässä yhtyeessä Rainbow Group.

Tanssitaiteilija Matti Haaponiemen ja kuvataiteilija Sanna Saastamoisen muodostama masamiracles on työskennellyt vuodesta 2016. Heidän taiteellisen työskentelynsä ytimessä on eri ilmaisumuotojen ennakkoluuloton yhdisteleminen sekä yhdessä jaettu kokemus. Esityksissään he pyrkivät luomaan mystisiä maastoja, joissa liikutaan tutun ja tuntemattoman välillä.

Kollektiivi masamiracles toteuttaa Taidevaltakuntaan 17.6. kello 15 monitaiteellisen esityksen, joka on yhdistelmä elektronimusiikkia, performanssia ja videosynteesiä. Esityksen tavoitteena on saattaa kokijat hyväntuuliseen musiikkimatkaan ja hypnoottiseen tanssiin. Tanssilliseen tilaan voi kukin osallistua haluamallaan tavalla.

Äänityöskentelyssä masamiracles käyttää syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Videotaiteessaan he hyödyntävät analogisia videosyntetisaattoreita ja -mikseriä sekä feedbacktekniikoita.

Teoskokonaisuus Mahdottomia soittimia rakentuu musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden välisistä loikista. Lähtökohtana on ajatus, että nykyiset soittimet ovat riittämättömiä – on olemassa ääniä, musiikkeja ja soittamisen tapoja, joille ei vielä ole välineitä.

Myyteistä ja kirjallisuudesta löytyy kuvauksia soittimista, jotka eivät ole koskaan saaneet fyysistä muotoa. Voimmeko tavoittaa sielumme korvin sellaista, mitä emme kykene kuulemaan? Jan Anderzén (s. 1978) kutsui runoilijat Pauliina Haasjoen, Sini Silverin ja Henriikka Tavin sekä oman lapsensa kuvailemaan sanallisesti mahdottomia, kuviteltuja soittimia. Tekstien pohjalta hän suunnitteli visualisoinnit.

Tamperelainen Jan Anderzén työskentelee kollaasin perinteitä avartaen monen median ja taiteenlajin parissa. Hän löytää aiheita kulttuurihistoriassa ja kansanperinteessä kohtaamiensa ilmiöiden värähdellessä nykyajan virtausten kanssa.

”Varoitus! Näyttelyni saattaa sisältää piiloviestintää.”

Tamperelaiselle Janne Hokkaselle (s. 1983) on ominaista uteliaisuus, kokeilunhalu ja surrealistinen lähestymistapa. Hän liikkuu vapaasti tekniikasta toiseen ja yhdistää taiteen, tieteen ja luonnontieteiden aloja luodakseen monimerkityksellisiä teoksia. ”Ihmisluonto on minulle jatkuva tutkimuksen aihe, se tarjoaa oivalluksia ihmisen olemassaolon monimutkaisuuteen. Huumori on iso osa elämääni ja sitä tulee viljeltyä tänä kesänä kylttitaiteen muodossa.”

Osallistavassa installaatiossaan Hokkanen tarttuu erilaisiin ilmiöihin ja sosiaalisiin elämäntapoihin kyseenalaistaen niitä. Hän pyrkii pysäyttämään katsojan tarjoamalla mahdollisuuden rauhoittua hetkeksi kännykän kuvavirrasta ja haastaa työskentelemään omien ajatusten parissa. Kyltit olivat esillä ensimmäisen kerran Hämeenpuistossa 2016. Tänä kesänä Taidevaltakunnassa toteutuu kylttitempauksen 10-vuotisjuhlanäyttely.

Jussi Lahtinen tutkii taiteessaan kaupunkia visuaalisena, kulttuurisena ja teknologisena ilmiönä. Lahtinen on kiinnostunut siitä, miten rakennettu ympäristö muokkaa ihmisen kokemusta ja miten kaupunkikuvat kantavat mukanaan sekä kollektiivisia että henkilökohtaisia merkityksiä. Kaupunkitila on teosten lähtökohta, mutta myös näyttämö, jossa todellisuus, muisti ja mielikuvitus sekoittuvat.

Aiemmassa Metropolis-sarjassaan Lahtinen loi mielikuvituksellisia kaupunkikuvastoja. Urban AI Art -teoksessaan hän syötti Metropolis-aiheitaan tekoälylle, joka generoi niistä loputtomasti uusia versioita. Nyt nähtävillä oleva Urban AI Art ”We” -teoksen kuvavirtaan sukeltavat mukaan ihmiset ja värit. Teos elää omaa elämäänsä ilman historiaa, eli katsojan on mahdollista nähdä sama kuva vain yhden kerran. Kuvat tuhoutuvat heti niiden esiintymisen jälkeen. Teos on esillä kaupungintalon aulassa Aleksis Kiven kadulla.

Lahtinen työskentelee grafiikan ja digitaalisten menetelmien sekä tekoälyn parissa. Tekoäly ei ole Lahtiselle pelkkä tekninen työkalu, vaan keskustelukumppani, jonka kautta voi tarkastella tekijyyden, luovuuden ja taiteilijan roolin muutosta.

Kangasalalainen kuvanveistäjä Ilkka Virtanen (s. 1963) käsittelee puuta virtuoosimaisella taidolla yksityiskohtaisissa teoksissaan, jotka kuvaavat evoluutiota ja sen kuvitteellisia harharetkiä. Virtasen veistoshahmoissa eläinten ja kasvien piirteet yhdistyvät ihmisen luurankoon. Innoittajana ovat olleet muinaiset fossiililöydöt, jotka eivät ole puhtaasti eläimiä, eivätkä kasveja. Virtanen tuo esiin, että ihmiset eivät voi tietää, miltä tulevaisuuden fossiilit näyttävät. Ympäristö muuttuu tällä hetkellä ennenäkemättömällä tavalla johtuen ihmisen toiminnasta, ja prosessin vaikutuksia evoluutioon ei tiedetä. Evoluutio tapahtuu tässä ja nyt.

Tammerlammen kesäteoksena ja osana Taidevaltakuntaa nähdään Ilkka Virtasen uusi teos Homo Nepenthes Mangrove, jossa on kuvattuna pariskunta jälkikasvuineen. Veistoskokonaisuudessa yhdistyvät kasvien muodot ihmisluurankomaisiin hahmoihin luoden mielikuvituksellisen evoluutionaarisen risteytymän. Kokonaan uusi laji on herännyt eloon.